Mistä suunta elämälle?

Hei. Olen 20-vuotias nainen ja olen täysin hukassa elämäni suunnan kanssa. Tällä hetkellä suurin osa päivistäni menee yksin kotona ahdistuessa siitä, että junnaan paikoillani elämässä. Päivittäin en tee asialle mitään, koska en tiedä mitä tehdä. Varoitan jo nyt, että tästä tulee todella pitkä teksti. Tiedän myös, että tämän tulee lukemaan muutama ihminen, jotka tuntevat minut.

Tarinani epäonni alkaa jo 8. luokalta. Tuolloinen paras ystäväni päätti silloin, että hänelle on tärkeämpää alkoholi, tupakka ja bileet kuin minä. Olin tunnollinen ja hiljainen oppilas, joka ei tuohon aikaan olisi missään nimessä käyttänyt päihteitä alaikäisenä. Paras ystäväni siis jätti minut ja tästä alkoikin elämäni yksinäisyys. Selvisin jotenkuten peruskoulun loppuun tuolla pienellä paikkakunnalla, jossa kukaan ei halunnut enää olla kaverini. Keskityin opiskeluun ja sain todella hyvät arvosanat. Ysiluokalla tavasin internetissä videopelin välityksellä ex-poikaystäväni. Hän asui kaukana toisella paikkakunnalla, joten olimme etäsuhteessa.

Kun tuli aika miettiä toisen asteen opintoja, halusin muuttaa toiseen kaupunkiin, jotta saisin uuden mahdollisuuden saada kavereita. Pääsinkin lukioon Tampereelle ja muutin äitini kanssa kahdestaan sinne asumaan. Lukion ensimmäisenä vuonna olin vielä toiveikas. Olin tutustunut ihmisiin hitaasti ja minulla oli kavereita joiden kanssa hengasin kouluaikana. Kun aloitin toista opiskeluvuotta lukiossa, toisella paikkakunnalla asuva äitini äiti sairastui muistisairauteen. Minun äitini täytyi muuttaa lähemmäs mummua hoitaakseen tätä. Tässä vaiheessa tapahtuikin ehkä yksi elämäni typerimmistä päätöksistä. Muutin omilleni 16-vuotiaana. Enkä pelkästään omilleni, vaan samassa yhteydessä muutin yhteen etäsuhde-poikaystäväni kanssa. Äitini siis muutti pois Tampereelta ja minä jäin sinne asumaan. Poikaystäväni muutti omasta asuinkaupungistaan minun kanssani Tampereelle.

Lukion toisen vuoden ajan kaikki oli vielä siedettävää. Yhdessäasuminen sujui ihan hyvin, opiskelin ahkerasti ja olinkin siitä jo todella uupunut, mutta kuitenkin oli vielä hetkiä jolloin nautin elämästä ja osasin rentoutua. Toisen lukiovuoden aikana kuitenkin aloin huomata, että kaverit koulussa eivät halunneet enää viettää kanssani aikaa. En siis missään vaiheessa saanut lukiosta sellaisia kavereita, joiden kanssa olisin viettänyt aikaa koulun ulkopuolella. Tässä vaiheessa aloin kuitenkin viettää myös suurimman osan ajasta koulussa yksin. Käytännössä ainoa ihminen kenen kanssa vietin aikaa oli poikaystäväni kenen kanssa asuin. Poikaystäväni ei tuolloin käynyt mitään koulua tai ollut töissä, istui vain kotona. Uupumus koulutyöstä ja katkeruus yksinäisyyttä ja poikaystäväni passiivisuutta kohtaan alkoi kasaantua.

Lukion kolmannen vuoden alkaessa muutimme poikaystäväni kanssa toiseen asuntoon ja hän aloitti opinnot Tampereella. Tässä vaiheessa asiat alkoivat olemaan jo melko huonosti. En ollut oikeastaan missään tekemisissä kenenkään koulukaverini kanssa ja arki poikaystävän kanssa kotona oli helvettiä. En mene yksityiskohtiin, mutta lukion viimeinen vuosi oli varmasti elämäni kamalin. Jollain ihmeellä sain pidettyä itseni kasassa YO-kirjoitusten läpi ja kirjoitin hyvät paperit. Pidin lukiossa matikasta ja fysiikasta ja kirjoitinkin niistä molemmista hyvät arvosanat.

Olin kokoajan pitänyt YO-kirjoituksia sellaisena viimeisenä puristuksena, ja sellaiseksi ne jäivätkin. Olin aivan henkisesti uupunut ja rikki niiden jälkeen. Sitten olisi pitänyt tietää, että mitäs nyt lukion jälkeen. Tässä vaiheessa riitely poikaystäväni kanssa oli lähes päivittäistä. Olimme yrittäneet erota lukuisia kertoja viimeisen vuoden-kahden aikana, mutta kumpikaan ei pystynyt tekemään lopullista päätöstä.

Päätin hakea opiskelemaan maataloustieteitä Helsingin Yliopistoon. Vaikka olin lukiossa lukenut matikkaa ja fysiikkaa, päädyin hakemaan maataloustieteisiin koska olin tässä vaiheessa niin uupunut, että en kuvitellut kykeneväni haastaviin opintoihin. Halusin jotain "helpompaa" ja isäni omistaa maatilan, joten maataloustieteet tuntuivat luonnolliselta valinnalta. Samalla halusin muuttaa pois Tampereelta, koska en kokenut pystyväni saamaan sieltä enää kavereita ja koko kaupunki jotenkin ahdisti. Muutin sitten syksyllä 2023 Helsinkiin ja poikaystäväni jäi asumaan Tampereelle. Emme tehneet tässäkään vaiheessa mitään eropäätöstä, vaan sanoimme vain "jatketaan etänä ja katsotaan mitä tapahtuu".

Maataloustieteen opinnot alkoivat ja opiskelijaelämä käänsi maailmankuvani ylösalaisin. Ensimmäistä kertaa elämässäni annoin itselleni armoa opintojen suhteen, join alkoholia ja biletin. Siinä rytäkässä tuli ero poikaystävään aika nopeasti minun aloitteestani. Soitin yhden eropuhelun (kävelymatkalla bileisiin) ja sen koommin emme ole olleet yhteyksissä lähes ollenkaan. Suhde kesti siis kaikenkaikkiaan noin 4 vuotta ikävuosina 15-19. Yliopisto-opinnot sujuivat aluksi hyvin kaiken biletyksenkin lomassa. Pian kuitenkin alavalinta alkoi tuntua väärältä ja aloin kokemaan että minun olisikin pitänyt hakea opiskelemaan matikkaa tai fysiikkaa. Ensimmäisen yliopistovuoden kevätlukukaudella en opiskellut lähes ollenkaan ja olin todella pahasti passivoitunut.

Hain sitten uudelleen yhteishaussa ja tällä kertaa opiskelemaan fysiikkaa Helsingin Yliopistossa. Pääsinkin hyvillä yo-papereilla suoraan sisään ja aloitin fysiikan opinnot syksyllä 2024. Tässä vaiheessa olin kuitenkin jo noin 9 kuukauden ajan ollut kotona tekemättä mitään aktiivisesti. Olin tuona aikana melko pahasti masentunut ja vietin päiväni lähinnä sängyssä maaten. Yllättäen opinnot eivät sitten 9 kuukauden passiivisuuden jälkeen lähteneetkään liikkeelle niin helposti. Minulla ei ollut minkäänlaista arkirutiinia tai itsekuria. Olin vuodessa muuttunut aivan täysin erilaiseksi ihmiseksi siitä ahkerasta puurtajasta, joka olin lukiossa. Alkusyksystä yritin jonkin verran, mutta jossain vaiheessa motivaatio vain lopahti kokonaan.

Nykyhetki on tammikuun loppuoli, ja minulla ei ole yhtäkään opintopistettä kasassa koko syksyltä, enkä ole nytkään kevätlukukauden alkaessa opiskellut ollenkaan. Kaikki tuttavani luulevat että opintoni sujuvat hyvin. Ainoa joka tietää todellisuuden on äitini. Tällä hetkellä asun omillani Helsingissä opiskelijakämpässä ja suurimman osan päivistä vietän yksin kotona tekemättä mitään. Elämäni ei edisty mihinkään.

Olen vain niin hukassa että mitä nyt? Haluaisin opiskella yliopistossa, mutta nyt kun olen yli vuoden ajan ollut tekemättä mitään, niin en tiedä saanko enää ikinä korjattua työetiikkaani. Minusta on tullut täysi lorvija. Se ahdistaa todella paljon, koska suurimman osan elämästäni ahkeruus on ollut minulle todella suuri arvo. Olen myöskin täysin hukassa sen kanssa, mitä alaa haluaisin oikeasti opiskella. Olen yrittänyt hakea jotain perus töitä, mutta aika näyttää saanko niitäkään. Onko elämäni jo menetetty tapaus? Jokainen päivä ahdistaa suunnattomasti.

Kiitos jos joku luki kokonaan. En tiedä miten tämän kirjoituksen lopettaisin, muuta kuin samoilla sanoilla joilla aloitinkin. Mistä suunta elämälle?