Epilepsia kokemuksia
Minulla todettiin epilepsia 15-vuotiaana. Mitään syytä tälle ei löydetty aivojen magneettikuvauksissa. Lääkitys trileptal 2 X 600mg. Kohtaukset pysyvät poissa. Olen saanut elämäni aikana alle 5 kohtausta. Muistan myös nuoruudesta/lapsuudesta kokemuksia, jotka saattoivat olla epilepsiakohtauksia kun niitä nyt jälkeenpäin miettii. Suvussa ei esiinny epilepsiaa. En ole edes tavannut elämäni aikana toista epileptikkoa, jonka kanssa olisi voinut jutella ja vaihtaa kokemuksia.
Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla kohtaukseton vuosikymmeniä. Mutta kaikkeen muuhun tuo diagnoosi onkin sitten vaikuttanut negatiivisesti.
Monta työpaikkaa mennyt pelkästään sen takia, että minulla on tuo diagnoosi. Vaikka olen ollut ilman kohtauksia vuosia, ei sillä ole käytännössä mitään väliä. Työhöntulotarkastuksessa asia on noussut esiin ja sitten homma on kaatunut siihen. Olen sitten tyytynyt tekemään niitä hommia mitä olen saanut. Pari kertaa joutunut salaamaan koko taudin, koska on ollut taloudellinen tilanne niin heikko, että on ollut pakko työllistyä. Sitten olet koko ajan kusi sukassa, että nouseeko asia esille. Helvetin stressaavaa, siksi en tuohon lähde enää. Puhumattakaan siitä, jos kohtauksen sattuukin saamaan. Nämä työt ovat olleet sen suhteen vaarattomia, ettei mitään vahinkoa olisi tapahtunut, vaikka näin olisikin käynyt. Lottovoitto olisi työ, jossa tuo ei olisi este ja vielä tienaisikin jotain.
Armeijasta sain C-paperit. Olisin saanut valita B-kelpoisuusluokan, mutta jostain syystä katsoin paremmaksi jättää väliin. Minulla oli pelko, että stressi laukaisee taas kohtaukset ja sama rumba alkaa. Tästäkin on saanut kuulla naljailua. Paljon mielummin olisin terve ja käynyt armeijan, jos se olisi minusta kiinni.
Olen aina hävennyt diagnoosia, enkä ole kehdannut kertoa siitä kenellekään. Oma perheeni tietää. Käytännössä koko elämä meni uusiksi silloin 15-vuotiaana. Oli takaraivossa monia ammatteja kuten merimies, jotka sitten jäivät pois. Mitään ohjeita ei saanut, että mille alalle kannattaisi kouluttautua ja missä tuo sairaus ei estä työllistymistä. Opiskelin käytännössä ihan väärälle alalle. Kyllä tuon kanssa elämään pystyy ja jopa unohtamaan sen, mutta aikamoinen stigma tuo on vieläkin. Ehkä tästä syystä olen vaiennut asiasta. Jotenkin sellainen mielikuva, että jos tuosta kertoo, niin aletaan kohtelemaan kuin jotain spitaalista.
En tiedä kuulostaako tämä foliohattukamalta, mutta olen aina kuvitellut että trileptal lääkityksenä lisää jonkinlaisen oudon kalvon elämään. Tuntuu että sitä katsoisi elämää jonkun oudon kalvon läpi pienellä viiveellä. Jotenkin on irti hetkestä kun muistelee aikaa ennen lääkitystä.